Ohutsuoliavanne vuodesta 1998

Minulla on ollut vatsavaivoja lapsuudesta saakka. Kukaan ei epäillyt sairautta, vaan minun arveltiin vain olevan herkkävatsainen lapsi.
 
Kun olin 12-vuotias, herkkävatsaisuus ei enää riittänyt selittämään ongelmiani. Minulla oli usein ripulia ja kovia vatsakipuja. Tilanne paheni, ja vähitellen vointini heikkeni todella huonoksi. Vanhempani totesivat, että raja oli ylittynyt: minut pitäisi viedä sairaalaan. 
Minut otettiin suoraan osastolle, ja tilani oli kriittinen. Lääkärit päättivät leikata minut kiireellisesti, vaikka mitään diagnoosia ei ollut vielä tehty. Tilanne oli kerta kaikkiaan niin epävakaa, ettei leikkaus voinut odottaa. Minulle tehtiin avanne, ja leikkauksen jälkeen minulla todettiin Crohnin tauti. 

Avanne – ainoa ratkaisu

Koska minulle tehtiin hätäleikkaus, minulla oli vain muutama tunti aikaa tottua ajatukseen avanteesta. Siinä vaiheessa olin kuitenkin niin huonossa kunnossa, että suhtauduin positiivisesti mihin tahansa, mikä tekisi oloni paremmaksi. Minä en ollut huolissani tulevasta avanteesta, eikä ollut perheenikään. Elämää tulee tarkasteltua aivan toisesta näkökulmasta, kun on yhtä sairas kuin minä olin ennen avanneleikkausta. Avanne oli pelastukseni. 

Tieto on kullanarvoista

Sairaalan henkilökunta pyrki kaikin tavoin varmistamaan, että minulla olisi koko ajan turvallinen olo. He kertoivat meille, siis minulle ja perheelleni, kaiken tarpeellisen tiedon rauhallisella ja konkreettisella tavalla.
Jo pari tuntia ennen leikkausta tapasin avannehoitajan, joka kertoi rauhallisesti ja tyynesti, mikä avanne on ja miltä se näyttää. Sain häneltä yksinkertaista ja käytännöllistä tietoa, joka tuntui kullanarvoiselta niin minusta kuin varmasti vanhemmistanikin. 

Vapisin hermostuksesta, kun sidos piti vaihtaa itse

Vapisin hermostuksesta, kun minun piti vaihtaa avannesidos ensi kertaa itse. Avannehoitaja seisoi kuitenkin vieressäni. Siitä oli suuri apu. Minulla oli turvallinen olo, kun hän oli aivan käden ulottuvilla.
Ollessani sairaalassa sain lehtisen, jossa oli vaiheittain kuvatut ohjeet avannesidoksen vaihtamiseen. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin vaihdan sidoksen yhä täsmälleen tuossa lehtisessä näkemälläni ja avannehoitajan perusteellisesti opettamalla tavalla. 

Haluaakohan kukaan suudella tyttöä, jolla on avanne?

Haluaisikohan kukaan koskaan olla poikaystäväni? Sitä mietin heti avanneleikkauksen jälkeen. Olin 12-vuotias eli juuri siinä iässä, kun pojat ja tytöt alkavat kiinnostua toisistaan. Päätin, että minäkin saisin suukkoja kuten muutkin kaveripiirini tytöt.
Avanne ei minua estäisi. Ja arvatkaa mitä: kyllä minua suudeltiin, ja on suudeltu myöhemminkin! En ole koskaan kokenut, että avanteeni olisi ollut ongelma poikaystävien kanssa, en teini-iässä enkä aikuisenakaan. Uskon kuitenkin, että se johtuu omasta rennosta asenteestani siihen, että minulla on avanne. 

Joskus joudun muistuttamaan itseäni siitä, ettei muilla ole avannetta

Hädin tuskin muistan, millaista elämä oli ilman avannetta, koska olen viettänyt suurimman osan elämästäni sen kanssa. Joskus joudun jopa muistuttamaan itseäni siitä, ettei muilla tosiaan ole avannetta!
Minusta jokaisen on otettava itse vastuu sen varmistamisesta, että elämä avanteen kanssa on hyvää. Eihän avannetta ole tehty huvin vuoksi, vaan ihan oikeasta syystä.
 
Minulla on avanne, ja voin silti tehdä elämälläni kaiken, mitä haluan. Olen 22-vuotias, ja elämäni on täydessä vauhdissa: minulla on ihana poikaystävä, ja valmistun pian sairaanhoitajaksi.
 Neuvoni muille on tämä: ymmärrä ja hyväksy se, että sinulla on avanne, ja jos se tuntuu välillä vaikealta, mieti mitä elämällesi olisi voinut tapahtua, jos avannetta ei olisi tehty!